Sadekauden duunia

Sadekausi on päällä ja riisinkylvö käynnissä. Varsinkin täällä maalla (eh..) noita riisiterasseja on joka puolella. Vettä tulee päivittäin kuin ämpäristä ja maanantaina oli Songda-taifuunivaroituskin päällä joten päiväkodit ja koulut peruttiin. Ei kuitenkaan tullut tänne perussadetta pahempaa. Onneksi. Onneksi ei myöskään itärannikolle, jossa Songdaa etukäteen vähän pelättiin. Eivät ole rakennukset eivätkä ydinvoimalat oikein siinä kunnossa, että pystyisivät voimakkaita taifuuneja ottamaan vastaan..

Sitten taas syksyllä korjataan sato. Täällä kuvia viime syksyn sadonkorjuusta. Jännä juttu muuten miten riisistä on tullut myös meidän lähes päivittäinen ruoka, Suomessa sitä syötiin tooosi harvoin. Täällä sitä syödään aina ja kaiken kanssa. Ja puikoilla, tietty.

Miljoona miljoona miljoona kurkea

Origamikurkia erään Kiotossa sijaitsevan temppelin pihasta. En muista mikä temppeli oli kyseessä, sillä kerran päiväkävelyllä vain poikkesimme sinne ystävän kanssa. Ja nuo kurjet - taiteltuaan tuhat sellaista saa toivoa mitä vain, klik! En vain voi ymmärtää miten joku pystyy taittelemaan noin pieniä kurkia, itselläni on vaikeuksia jo normaalikokoisen kanssa.. 

Nuo värit ja tuo määrä - käsittämättömän kaunista. 

Kimono fitting

                                   

Toteutin yhden Japanin-haaveistani, sain sovittaa kimonoa. Kuusi japanilaistätiä ruuvasi sen tiukempaakin tiukemmalle. Puku oli niin kaunis, niin tarkasti tehty, niin painava. Tuollainen päällä ei voi käyttäytyä kuin sievästi.
(Ei oikein sovi kuvaan mun homssuinen tukkani, eh..)

Purikura bling bling!

Japani-ilmiöitä.. ainakin nämä purikura-boksit, joissa soi musiikki täysillä, valot vilkkuu, beibet pörrää ympärillä ja joissa otetaan siis pieniä valokuvia. Vähän kuin Suomessa passikuva-automaatit, mutta megablingblingillä kuorrutettuna. Otettiin ystävien kanssa kuvat moisessa boksissa ja sai valita miten haluaa kuviaan tuunata (plainia versioita ei edes tainnut olla). Meidän kuviin tuli megaisot silmät ja pitkät ripset, plus tietty valmiin kuvan päälle sydämiä ja tähtiä ja pilkkuja ja palloja ja mitä vielä. Jotain boksien meiningistä kertoo se, että japanilainen ystävänikään ei tiennyt mitä pitää painaa milloinkin ja mitä tapahtuu mistäkin. Musa vaan soi, valot vilkkui ja sekuntikello kävi.

p.s. Riisanonippon tiesi kertoa, että Suomessakin on mahdollista ottaa purikurakuvia. Helsingissä Kaisaniemen aseman lähellä olevassa Purikurashopissa.

Taitaa tyttö tietää

..että kulman takana on juomaa tarjolla. On nimittäin lähes joka ikisen kulman, kadun, risteyksen, aseman tai kaupan edessä, vieressä, takana tai sivussa juoma-automaatteja. Ja nimenomaan monikossa, sillä eri automaateissa on eri juomia. Nyt talvella noin puolet juomista on kuumia (kahvia, kaakaota, teetä) ja lisäksi noista saa usein esim tomaatti/maissikeittoakin. Usein myös bisseä. Kesällä neljänkymmenen asteen helteessä nää automaatit oli mun pelastus. Vieressä on monesti myös pullojen ja tölkkien palautuspiste. Kätsää.
Juomia on varmaan tuhat erilaista. Tsekkaapa, Tatu maistelee niitä aina perjantaisin perjantaipullo-posteissaan. Näköjään just ollut testissa tuollainen maissikeitto. Ei noussu ihan kärkisijoille, eh.

Lauluni sadepäivän varalle.

Koukussa origameihin. Sadepäivinä, flunssapäivinä, iltoina..jos en virkkaa, mie taittelen. En oo vielä kovin hyvä noissa, mutta hauska niitä on väkertää. Kuvia valmistuneista laitan myöhemmin.

Mixi Facebook

Mixi on japanilaisten vastine (ja kilpailija) Facebookille. Useimmat paikallisista ystävistäni eivät ole liittyneet Facebookiin, vaan Kenji Kasaharan keksimään Mixiin. Oon käsittänyt, että suurin ero Facebookin ja Mixin välillä on Mixin paikallisuus Facebookin tavoitellessa ihmisiä linkkaantumaan maailmanlaajuisesti. Vaikka Mixi on täällä siis suositumpi, Facebook koittaa koko ajan kovasti laajentaa Japanin markkinoitaan (ja Mixillä riittää puuhaa saada jengi pysymään omalla sivullaan).

Itse en oo Mixiin liittynyt eli ei oo käyttäjäkokemuksia (onko kellään?). Pari blogia ja Facebook riittävät mulle..

Koska meillä on joulu?

Täällä se on jo nyt, tai ollut jo varmaan pari viikkoa. Kaikkialla jouluvaloja, eikä suinkaan mitään rauhallisia keltasävyisiä valoja puiden oksilla, vaan eri hahmoja, vilkkuvia, väriä vaihtavia, neonvärisiä, sekopäisiä kreisibailausvaloja. Rauhallista joulua, eh.
Jotenkin sympaattista (ja samalla surkuhupaisaa) kun nää kaikki on niin innoissaan joulusta ja meillä uimahallissakin soi joululauluja jossa lauletaan lumesta ja pakkasesta, kaupat täynnä joulukoristeita, muovikuusia, lumihiutale-tarroja. Ja täällä on siis edelleen päivisin noin 10-15 astetta lämmintä..

Ruska.

Jos Suomessa on nyt lunta, niin täällä on ihana ruska-aika (sori!). Tällä hetkellä monissa esitteissä ja sanomalehdissä on ajankohtia ja karttoja että minne kannattaa mennä minäkin päivänä nähdäkseen parasta ruskaa. No, me ei tietenkään katsottu ns. oikeita mestoja etukäteen, vaan mentiin minne huvitti. No nähtiin kumminkin.
Sama homma on sitten keväällä sakuran, eli kirsikankukkien aikaan - uutisissakin kerrotaan että minne kannattaa mennä. Nämä kuvat Kiotosta, huomenna Naraan.

Mongolian spots

Mongolian spotsit ovat syntymämerkkejä, yleisiä itä-Aasiassa. Niitä on lähes kaikilla vastasyntyneillä lapsilla, mutta ne häviävät pois useimmiten kolmeen ikävuoteen mennessä, viimeistään teini-iässä. Tollaisia sini-violetteja läikkiä on usein pepussa, jaloissa ja selässä.
Mä siis huomasin tässä naapurin lapsilla noita kesällä ja nyt syksyllä uimahallissa. Katselin vaan ja ihmettelin, ja nyt, tutustuttuani äiteihin paremmin, rohkenin kysäistä. Mulle noi oli ihan uus juttu! Tuttu sanoi, että ei edelleenkään ole harvinaista, että ulkomailla joutuvat selittämään ja selvittämään, että noi spotsit ovat syntymämerkkejä eivätkä siis merkkejä pahoinpitelystä tms.. Ja toivoikin, että kirjoittaisin tästä aiheesta tänne blogiin, jos vaikka vähentäisi ihmettelyä :)
Aina oppii jotain uutta.

キｭーピー

Lisää hahmoja.. Tuijariikka antoi mulle taannoin päivätehtävän selvittää mikä ja kuka on tämä suosittu nukke, jota Japanissa hehkutetaan.. No, tehtävässä meni vähän pidempään kuin yksi päivä, mutta tässäpä tätä:
Nimi: Kewpie (japaniksi キｭーピー -> luetaan Kuupii)
Synt.aika.: 1909
Paikka: Ohrdruf, Saksa
Äiti: Rose O´Neill
Ensiesiintyminen: Ladie´s Home Journalissa, sarjakuvassa, vuonna 1909
Historiaa: Nuket olivat todella suosittuja 1900-luvun alussa ja nyt näistä vanhoista nukeista maksetaan maltaita. Eli Tuija, pidä vaan huolta sun kolmekymppisistä nukeistas! Ensin nuket olivat vain kuvissa, sitten paperinukkeina ja lopulta (1913) konkreettisina, kädessäpideltävinä hahmoina.
Spessua: Anne Frank mainitsi Kewpie-nuken päiväkirjassaan. Myös John Steinbec mainitsi Kewpien hänen Hiiriä ja ihmisiä -kirjassaan. Kewpien sanotaan olevan ensimmäinen tuotteellistettu sarjakuvahahmo.
Mitä nyt? Nyt nukke on ainakin jenkkiläisen Kewpee Hamburgersin maskotti ja - japanilaisen majoneesin, Q.P.:n maskotti. Ja koska japanilaiset tuppaa fanittamaan kaikkea ihan kybällä, on tämä Kewpie siis myös täällä suosittu ja sitä näkee lähes kaikkialla.. tosiaan majoneesipakkauksessa, bussien kyljessä ja esim meillä se toimii taaperouinnissa uimaopettajien nukkena joilla ne näyttää esimerkkiä mitä milloinkin tehdään.
Varo halpaa kopiota! Luin myös, että aidon ja alkuperäisen Kewpien tunnistaa siitä, että sen jalassa lukee Rose O´Neillin nimi ja sillä on rinnassa puna-kultainen sydän. Nämä tuntomerkit taitaa olla siis niissä vanhoissa (onko Tuija niissä sun?)

Pitäkää hyvää huolta näistä!

Hahmoja.

Jos meillä on Muumit ja Pikkukakkoset, japanilaisilla lapsilla on mm. Anpanman ja Shimajiro (ja tietty Hello Kittyt ja muut). Näillä meilläkin jo ihan sujuvasti leikitään ja tunnareita lauletaan.
Anpanman on tuo pallonaamaisempi (Anpan tarkoittaa paputahnalla täytettyä leivonnaista) ja sen kavereita on mm. ButterGirl, Whitebreadman, Currybreadman :).

Kesä on ohi.

Sata sadettajaa vai yksi pieni eläin? Kun olimme ensimmäistä yötä täällä kodissamme, heräsin 05 aamulla siihen kun kaikki sata naapuria laittoi sadettajat päälle. Mikä ääni! Miten kovaa ne pauhasivat! Kunnes sitten mietin, että ehkä naapurit eivät ryhdy sadettamaan klo 05 aamulla. Seuraavina päivinä totuin ääneen - se alkoi varhain aamulla ja metelöi iltaan asti. Ääni tulikin sadoista tai tuhansista tai kymmenistä tuhansista cicadoista (japaniksi semi). Pienen linnun kokoisia hyönteisiä lenteli pitkin poikin ja pelkäsin että ne lentävät päin naamaa. Vihasin niitä ja mietin mihin olen joutunut.

Kunnes. Puhuin tästä Noriko-sanin, ihanan japanilaisen ystäväni kanssa ja hän kertoi tarinalle taustaa: semit elävät 6 vuotta maan alla ja päästyään sieltä vapauteen ne elävät noin viikon maan päällä ja sitten ne kuolevat. Japanilaiset ajattelevat, että " oltuaan 6 vuotta maan alla ja vihdoin päästyään vapauteen, ovat ne huutonsa ansainneet". Tarinan kuultuani lopetin valittamisen.

Ja nyt, syyskuussa, ääntä ei enää kuulu. Ja vaikka kuuluisi, en valittaisi siitä.